Muori jätti ompelijan talon ja kylän asumukset, ja alkoi vaeltaa hiljakseen kotitorpalle päin. Leninki sai odottaa, ei hänellä ollut sille käyttöä juuri nyt eikä rahaakaan maksaa Neula-Britalle.
Metsä oli tyyni ja hiljainen. Ajatukset poukkoilivat askelten tahdissa. Jos muori sattui näkemään jalanjäljen kostealla polulla niin hän painoi siihen tarkasti ristiin oman kengänkantansa, sellainen toi onnea. Kevätaurinko pilkahteli suurten kuusipuiden oksien lävitse, ja muori tarpoi mietteissään pitkin polun reunaa. Keskellä polkua ei nimittäin sopinut kävellä. Siellä kulkivat metsän henkiolennot, näkymättömät, ja muori halusi elää sovussa heidän kanssaan.
Koskipuron kohina kuuului jo lähellä. Siellä aivan veden yläpuolella piti torppaansa nainen, yksinasuja hänkin, jonka kanssa muori ei ollut aikaisemin keskustellut ohi kulkiessaan. Pikemminkin hän oli juuri tällä kohtaa kiiruhtanut askeleitaan. Naisella oli suuren suuri nenä, ja uteliaskin hän vaikutti olevan. Kuitenkin tuntui että nainen oli joskus käynyt muorin torpalla.
Yhtäkkiä muori havahtui ajatuksistaan. Nainen seisoi hänen mielestään hieman röyhkeästi kädet ja jalat ristissä siinä keskellä metsäpolkua ja oli varmasti ehtinyt säikyttää näkemättömät menijät pois pitkiksi ajoiksi?
Nainen katseli muoria hieman ylimielisesti ja rupesi siinä sitten hieman ystävällisemmin kaupittelemaan kaikenmoista esinettä. Kun muori ei kiinnostunut, nainen alkoi kertoilla ja kysellä. Jos tiinut, korit, sutimet ja tinainen kynttilänjalka eivät houkuttaneet niin ehkäpä muori halusi kuitenkin pysähtyä hetkeksi ja maistaa kauhallisen vettä tuvan alla juoksevasta vesisuonesta? Puro oli merkillinen koska se laski pohjoiseen päin, mikä merkitsi terveyttä ja menestystä sellaista vettä maistaneelle.
Tovin kuluttua nainen kertoi aamutuimaan nähneensä Väinön kulkeneen kylän suuntaan, pyhäpukeissa ja ruskeaan paperiin kääritty paketti kainalossa. Iso pullo siinä kyllä oli, niin varoen kun Väinö pakettiaan kanneskeli.
Muori ajatteli mitä ajatteli, kiitti niiaten kylmästä kristallinkirkkaasta vedestä ja kiirehti matkaan kotitorppaa kohti. Väinö-veli muka kylälle menossa? Mutta haukkamaisessa naisessa oli kieltämättä selvännäkijän ja tietäjän tuntomerkit, iso nenä ja suuret korvat. Ristityt sormet? Yhtäkkiä muori muisti sisaren jouluksi tuoman Amerikan pullon kirsikkaväkevää. Sisaren lähdettyä muori oli kätkenyt avaamattoman pullon, kankaaseen käärittynä, kiirastorstaina muurahaiskekoon jotta väkevän maku saisi tulla vielä voimakkaammaksi vuoden ajan. Sellainen tapa oli, isovanhempien ajoilta kerrottu. Nyt täytyi heti tarkistaa ettei Väinö vain ollut löytänyt pulloa ja ottanut mukaansa, mistä sen tiesi vaikka haukkakatseinen nainen olisi nähnyt oikein sen paketin suhteen.
Muori kiirehti askeleitaan tuvan nurkalle jossa iso muurahaiskeko alkoi heräillä kuhisemaan kevätauringon lämmössä. Hän puheli hiljaa muurahaisille ja kaivoi varovasti reiän kekoon. Muurahaiset väistyivät, käsi löysi kuin löysikin keittiökankaaseen kiedotun sinisen amerikanpullon. Siellä se oli, Amerikan kirsikkaväkevä, koskemattomana! Hävetti hieman että oli jo ruvennut veljeään epäilemään.
Mutta vielä ei muori aavistanut missä veli vietti helatorstain aattoa. Tämä pyhä oli arvoituksellinen. Kerrottiin että ketunpoikaset juuri nyt saivat silmät ja että kummallisia asioita tapahtui muutenkin sekä ihmisten että eläinten luonnossa. Kirkonkellojen soidessa väärään aikaan saattoivat kivet kääntyä pellon pientareella.
Sellaisesta tapahtumasta kertoi tarina, ankkurikivestä joka oli kääntynyt ympäriinsä niin että muinaisen meren pohjalla maannut ankkuri oli noussut mukana kiven kääntyessä.
Muori elikkä Kapteenskan Kotiapu istui nyt yksin torpassaan, helatorstain aattona. Piti iltaa, kuunteli luonnon ääniä ja päätti ottaa selvää Väinön menoista. Hän lähtisi tapaamaan koskitorpan haukkanaista heti pyhän jälkeen.
